20. kesäkuuta 2017

Kesälomalla

Lomalla viimeinkin, voin ottaa iisimmin... Ja allekirjoitan joka sanan!



Mietitäänpä muutamia tapoja aloittaa lomapäivä.

Tapa 1. Heräät aamulla ensimmäisen kerran, kun sänkyyn kömpii uninen lapsi ja nukahtaa vielä hetkeksi viereesi. Torkahdat itsekin, kunnes olohuoneesta kuuluu ensin toiset omiasi pienemmät askeleet ja sitten ovenraosta kuiskaus "äiti...". Heräilet hetken rauhassa ja nouset sitten ylös rauhalliseen aamuun.

Tapa 2. Heräät, kun miehesi herätyskello soi ja hän nousee lähteäkseen töihin. Päätät itsekin aloittaa päiväsi varhain. Aikaisissa loma-aamuissa on se hyvä puoli, että päivästä tulee pitkä ja tuntuu siltä kuin ehtisi tehdä paljon enemmän kuin herätessäsi vaikkapa tuntia myöhemmin. Saatat jopa ehtiä juoda aamukahvin, tai minun tapauksessani useammin aamuteen, rauhassa ennen kuin on aloitettava päivän askareet, toisin sanoen ennen kuin lapset heräävät.

Tapa 3. Heräät, kun lapset nahistelevat. Miten ovatkin jo ehtineet saamaan riidan aikaiseksi, kun itse juuri ja juuri olet saanut silmäsi auki!? Ei niin rauhallinen herätys tällä kertaa...

Tapa 4. Heräät ja on ihan hiljaista. Lapset ovat yökyläilemässä ja sen ansiosta olet nukkunut pitempään kuin aikoihin. Mihinkään ei ole kiire ja aamupalankin saa syödä rauhassa. Yleensä näin tapahtuu viikonloppuisin ja saat nauttia kahdenkeskisestä ajasta puolison kanssa. Vaihtoehtoisesti näin voi käydä myös arkena ja saat viettää koko aamun itseksesi. Aivan mielettömän harvinaista ja tuntuu vähän oudoltakin.


Tänä vuonna saan viettää todella pitkän kesäloman! Lomaa on nyt takanapäin 5 viikkoa ja edessä vielä lähes huimat 9 viikkoa. Lomaani on sisältynyt kaikki nuo edellä kuvailemani lomapäivän aloitukset. Ja miten ihanaa, että tämä pitkä loma on vielä mahdollinen. Ensi kesänä voi hyvinkin olla jo toisin, mutta se jää nähtäväksi sitten myöhemmin. Nyt nautin tästä kesästä täysillä. Ja kuten edellisessä postauksessa mainitsin takana on melkoisen rankka kevät. Koen, että olen lomani ansainnut. Vaikka ihan täysin en kesälläkään opintojani unohda ja suoritankin kesäopintoja parin verkkokurssin verran. Niistä en kuitenkaan ota stressiä pätkääkään ja olenkin ihan täysillä lomamoodissa.





Pojat lomailevat kanssani koko kesän. Saavat hekin siis ladata akkuja pitkän päiväkotitalven jälkeen ja valmistautua seuraavaan. Meillähän esikoinen menee syksyllä jo eskariin ja kuopus jatkaa päiväkotiuraansa.



Mitäpä olen sitten lomalla tähän mennessä tehnyt? Kun koulutyö päättyi alkoi työt kotona. Pari ensimmäistä lomaviikkoa menikin huhkiessa pihahommissa. Käytännössä lähes kaikki pihatyöt oli tekemättä, sillä työharjoittelun ohella en vain yksinkertaisesti jaksanut. Nautinkin ihan suunnattomasti, kun pääsin upottamaan käteni kukkapenkkien multaan ja tekemään fyysistä työtä pihaa muokatessani. Ja hyvää jälkeä tuli vaikka itse sanonkin. Kun pihatyöt tuli suurimmalta osin valmiiksi siirryin sisätiloihin. Vuorossa oli kodin suursiivous, jota kyllä jatkan vieläkin, mutta nyt olen jo siirtynyt penkomaan kaappeja. Kaitpa tätä voisi jonkin sortin konmarittamiseksikin kutsua. Tavoite olisikin siis kesän aikana päästä eroon kaikesta itselle turhasta ja tarpeettomasta. Näiden lisäksi on lasten kanssa ulkoiltu aamusta iltaan, vietetty sisällä sadepäivää, tehty lukuisia pyörälenkkejä, käyty leikkipuistossa, käyty kahvilassa ja ravintolassa herkuttelemassa sekä monen monta muuta mukavaa juttua.

Entäpä ne lomasuunnitelmat tästä eteenpäin? Kummempia suunnitelmia ei ole tehty. Tehdään sitä mitä huvittaa ja jos ei huvita niin ollaan tekemättä. Mökille varmasti mennään, kun sää sen sallii ja eiköhän käydä veneilemässäkin. Pieni kesäreissu kuitenkin on tiedossa kohti Turkua ja Naantalia heinäkuussa, kun mieskin sitten lomailee. Lasten ehdoilla reissuun lähdetään ja käydään tietenkin ainakin Muumimaailmassa.





Tällä viikolla vietetäänkin jo juhannusta. Sää ei nyt tänä(kään) vuonna taida olla parhaimmillaan, mutta eiköhän tuota keskikesän juhlaa kuitenkin tule vietettyä melko perinteisin menoin. Toivottavasti sää edes sen verran antaisi myöten, että grillaus onnistuu. Kyllä kyllä, olen perso ruualle sitä en kiistä! Ja jos sää on huono niin hyvä ruoka kyllä voi pelastaa paljon. 


Millaisia kesäsuunnitelmia sinulla on?


13. kesäkuuta 2017

Pitkästä aikaa

Pitkästä aika jälleen täällä. Tovi onkin vierähtänyt edellisestä kerrasta, mutta minkäs mahtaa. Kun tauko ensin oli kestänyt kuukauden, kesti se helposti muutaman samanmoisen lisää. Talven kiireet veivät mennessään eikä millekään tuntunut riittävän tarpeeksi aikaa. Siispä jotain kivaakin jäi valitettavasti tekemättä. Hengissä kuitenkin ollaan.

Mitä on sitten talven ja kevään aikana tullut tehtyä. Ainakin opiskeltua, paljon. Siitä vielä lisää toisen kerran. Vähän käytiin reissussakin, mutta ihan kotimaan rajojen sisäpuolella. Mukaan mahtui valitettavasti myös sitä perinteistä eli sairastelua keväiseen tapaan. Ja tietysti sitten myös sitä ihan jokapäiväistä, jalat maassa pitävää ja kaiken muun yli kannattelevaa perhe-elämää. Melkoisen rankka kevät kuitenkin on takana, sen sanon. Nyt kuitenkin vietän jo kesälomaa ja meidän lomakuulumisia ja -suunnitelmia lisää seuraavalla kerralla.

12. tammikuuta 2017

Muistoja kolmen vuoden takaa OSA 3

Meidän perheen maailma mullistui kolme vuotta sitten ja olimme uuden elämäntilanteen edessä. Ei vain siksi, että perheeseemme syntyi toinen lapsi vaan myös siksi, että hän syntyi keskosena. Tämä on kolmas ja viimeinen postaus muistoistani kolmen vuoden takaa. Ensimmäinen löytyy täältä ja toinen täältä.

3.1.2014
Muistan kolmen vuoden takaisen säätilan kyseiseltä päivältä. Ulkona oli pimeää ja märkää, lumesta ei ollut tietoakaan. Perheemme oli saanut uuden jäsenen, pienen pojan, joka painoi 2212 grammaa ja oli 45 senttimetriä pitkä. Pieni, mutta sisukas ja teki heti syntymästään asti selväksi millainen tyyppi hän onkaan. Ja juuri sellainen hän on ollut aina tähän päivään asti. Koko ajan kiire johonkin. Ensin kiire syntyä, sitten aina kiire saada ruokaa, kiire lähteä liikkumaan ja edelleen on aina kiire saada haluamansa eikä millään malttaisi odottaa vuoroaan. Semmoinen äärilaitojen mies. Kun kiukuttaa niin kiukuttaa kunnolla ja kun on hyvä mieli niin silloin nauretaan ja lauletaan iloisesti. Näin on ollut alusta asti. Sitä välimaastoakin nykyään sentään jo välillä nähdään.

Synnytys oli lopulta todella nopea. Kaikista ennakkovaroituksista huolimatta sain vauvan heti rinnalle, hän oli niin hyvävointinen. Etukäteen meitä varoiteltiin, että hänet saatetaan joutua heti viemään vastasyntyneiden teholle, mutta onneksi kävi toisin. Saimme viettää rauhassa seuraavan parituntisen tutustuen toisiimme. Vauvan vointia kuitenkin seurattiin koko ajan tarkasti ja lopulta happisaturaatiot alkoivat laskea sen verran, että oli parasta lähteä viemään häntä tarkkailuun. Lähdimme miehen kanssa häntä yhdessä viemään, minäkin kävelin vaikka vielä heikotti. En kuitenkaan voinut ajatellakaan, että olisin jäänyt matkasta. Vauvateholla hän pääsi lämpövuoteeseen köllöttelemään, keskosilla kun ei vielä ole oma lämmönsäätely kehittynyt, joten he tarvitsevat apua ruumiinlämmön ylläpitämisessä. Lisäksi hän tarvitsi CPAP-hoitoa (ylipainehappihoito). Vaikka mistään rankoista hoitotoimenpiteistä ei ollutkaan kyse, oli minulle herkässä mielentilassa vaikeaa katsoa, kun pienelle laitetaan erilaisia johtoja ja letkuja kiinni sinne tänne. Lopulta olin niin väsynyt ja hieman huonovointinenkin, että oli parasta lähteä itse lepäämään. En olisi halunnut lähteä ilman vauvaa, mutta vaihtoehtoa ei ollut. Vauvan oli jäätävä tarkkailuun.

Osastolla jouduin ensin huoneeseen, jossa oli toinen äiti vauvansa kanssa. Ajatus huoneen jakamisesta hänen kanssaan oli kamala. Hänellä vauva vieressä, minulla ei. Onneksi pian valveutunut kätilö tuli luokseni ja ehdotti huoneen vaihtoa rauhallisempaan. Sielläkin sain seuraa toisesta äidistä, jonka vauva oli myös vauvateholla. Meillä oli heti siis jotain yhteistä ja se jotenkin helpotti. Saimme toisistamme vertaistukea. Jäin yksin sairaalaan, kun mies lähti esikoisen luo kotiin. Yö meni valvoskellessa ja maitoa nostatellessa. Odotin vain aamua ja sitä, että pääsen takaisin vauvani luokse.

4.1.2014
Vauvateholla oli vierailuajat ja ne ajoittuivat muistaakseni kolmen tunnin välein aamukahdeksasta alkaen. Ensimmäisenä aamuna olin kärppänä paikalla heti, kun paikalla sai olla. Yö oli vauvalla mennyt hyvin ja ruokaa hän oli saanut nenämahaletkun kautta. Häntä oli yritetty syöttää tuttipullosta, mutta ei ollut oikein jaksanut vielä syödä itse. Maitomäärät tuossa vaiheessa olivat minimaalisia, aikuisella siitä määrästä ei edes suu kunnolla kostuisi. Pääsin aamulla heti kokeilemaan syöttämistä ja kas, vauvahan söi. Hitaasti, mutta söi kuitenkin. Mikä tunne se olikaan. Hoitajat tiedustelivat vauvanhoitokokemuksiani ja kun kuulivat, että on kyseessä toinen lapsi niin sain luvan hoitaa häntä alusta asti täysin itse. He vain ohjeistivat miten huomioida tarkkailulaitteiden johdot. Oli mieletön tunne päästä vihdoin hoitamaan omaa lastaan. Vaikka hän olikin pieni ja heiveröisen oloinen, en tuntenut hetkeäkään epävarmuutta vaan tiesin tasan tarkkaan miten toimin. Olin myös alusta asti aivan äärettömän herkkä hänen pienillekin viesteilleen ja osasin heti lukea mitä hän milloinkin tarvitsee. Se tunne oli todella jännä ja aivan uusi niin varhaisessa vaiheessa. Esikoisen kohdalla se sama tunne tuli vasta myöhemmin, olin hänen kohdallaan alkuun jotenkin aivan pihalla verrattuna tähän tilanteeseen.

Päivä kului vauvaa hoitaen ja väliajat osastolla odottaen takaisin pääsyä hänen luokseen. Oma vointini oli jo hyvä ja jaksoin hyvin olla jalkeilla. Se tekikin oloni entistä malttamattomammaksi. Myöhemmin päivällä myös tuore isoveli tuli isin kanssa sairaalaan pikkuveljeä katsomaan ja olihan hän ihmeissään siitä, miten pieni vauva onkaan. Veljesten ensikohtaaminen on yksi ikimuistoisimmista hetkistä. Melkoinen parivaljakko he nykyään ovatkin.

5.1.2014
Odotin päivästä edellisen kaltaista. Aamupalan jälkeen olin lähdössä suuntaamaan vauvateholle, mutta matkani keskeytyi jo käytävällä. Tuttu hoitaja vauvateholta oli vastassa ja tunnistin sanomattakin kuka hänellä oli mukanaan. CPAP-hoito oli voitu yön aikana lopettaa kokonaan ja sain vauvan päivähoitoon osastolle luokseni. Samoin sai huonekaverini ja siinä sitä oltiin molemmat yhtä hymyä. Päivä kuluikin sitten vain vauvaa ihastellessa ja hoitaessa. Illalla hänet piti kuitenkin viedä taas takaisin osastolle yötarkkailuun. Tuossa vaiheessa oma oloni alkoi olla jo hieman levoton ja jälleen yö ilman vauvaa tuntui liian pitkältä ajalta, kun juuri oli saanut olla hänen kanssaan päivän.

6.1.2014
Aamulla olin vain entistä levottomampi. Sain vauvan jälleen osastolle luokseni, mutta ahdistus ei tuntunut väistyvän. Ikävä kotiin ja esikoisen luo oli jo myös kova. Tunteet olivat todella ristiriitaiset. En halunnut enää olla sairaalassa, oma oloni siellä ei ollut hyvä. Toisaalta en halunnut jättää vauvaa sairaalaankaan. Hän ei kuitenkaan vielä ollut siinä kunnossa, että olisi päässyt kotiin vaan tarkkailua täytyi jatkaa ennaltamäärittämättömän ajan. Keskustelin päivän aikana mieheni ja kätilöiden kanssa olostani. Mies tuki minua päättäisin mitä tahansa. Kätilötkään eivät tuominneet vaikka haaveilin kotiinlähdöstä. Oma vointinihan salli sen jo täysin, mutta olisin myös saanut jäädä koska vauva tarvitsi edelleen sairaalahoitoa. Lopulta tein päätöksen, että lähden kotiin. Olo helpottui heti vaikka sitten iski se toinen ahdistus. Kuinka pystyn lähtemään ja jättämään vauvan. Mies tuli esikoisen kanssa iltapäivällä minua hakemaan. Olin vauvan luona vielä häntä hoitamassa. Se hetki, kun oli aika lähteä, oli jotain aivan kamalaa. Itkin vain lohduttomasti ja tuntui siltä, että osa minusta jäi sairaalaan. Ja niin tavallaan jäikin. Itkin koko matkan kävellessäni sairaalaan käytäviä kohti parkkipaikkaa. Ihmiset varmasti miettivät, että olen kokenut jotain kamalaa, mutta en välittänyt. Ja kyllä minulle tuo kokemus, oman lapsen jättäminen, oli jotain aivan kamalaa. Itkin autossa koko matkan kotiin ja itkin koko illan kotona. Hoitajat olivat lähtiessämme kysyneet tulenko vielä illalla käymään vierailuajalla, mutta jouduin kieltäytymään. Olisin halunnut mennä, mutta olin myös samaan aikaan todella väsynyt enkä yksinkertaisesti jaksanut. Siitäkin koin huonoa omaatuntoa vielä pitkään jälkikäteenkin.

7.1.2014
Nukuin ensimmäisen yön kotona yllättäen todella hyvin. Eikä toisaalta ihme, sillä olin todella väsynyt kotiutuessani. Oman kodin rauha ja oma sänky tekivät tehtävänsä ja aamulla olin kuin uudestisyntynyt ja täynnä virtaa. Esikoinen aloitti viimeisen päiväkotiviikon ja siitä oli suunnaton apu, sillä päiväni täyttyivät sairaalakäynneillä. Vein siis aamulla esikoisen päiväkotiin ja itse suuntasin sairaalaan vauvan luokse. Me emme olleet vielä valmistautuneet kotona kovinkaan paljon vauvan tuloon, sillä olin ajatellut tekeväni kaikki valmistelut äitiysloman alettua. Kävin sitten vierailuaikojen välissä tekemässä tarpeellisia hankintoja ja erityisesti tarvetta oli niille pienen pienille vaatteille. Kaikki esikoiselta säilytetyt olivat auttamatta liian isoja vielä pitkään. Vaikka vauvan jättäminen sairaalaan oli edelleen vaikeaa, oli se silti suunnattoman paljon helpompaa kuin edellisenä päivänä.

8.-10.1.2014
Päivät olivat melko toistensa kaltaisia. Esikoinen päiväkotiin, sairaalaan, asioille, sairaalaan, esikoista hakemaan, kotiin syömään, sairaalaan, kotiin, sairaalaan... Mies kävi sairaalassa iltapäivällä tai illalla, miten töiltään parhaiten ennätti. Sovittiin hänen kanssaan, että hän käy töissä vielä sen ajan kun vauva on sairaalassa ja aloittaa isyyslomansa vasta sitten kun vauva kotiutuu. Koettiin, että vasta sitten saadaan isyysloman hyöty täysillä käyttöön ja kotiin lisäkäsiä kun niille eniten on tarvetta.

Jossain vaiheessa viikkoa vilauteltiin jo kotiinpääsyn mahdollisuutta, mutta takapakkia tuli bilirubiiniarvojen muodossa. Vauva joutui yhden yön yli valohoitoon ja onneksi se riitti. Tilannetta kuitenkin haluttiin vielä seurata ja olimme itsekin sitä mieltä, että mieluummin nyt varman päälle eikä niin, että kotiutetaan ja sitten joudutaankin pian takaisin sairaalaan.

11.1.2014
Päivä alkoi samankaltaisena, mutta sairaalaan mennessä vastassa oli jotain aivan uutta. Uutinen siitä, että vauva voisi lähteä kanssamme päiväksi kotilomalle. Voitte arvata sen hetkiset tunteet. Oli jännittävää lähteä kotiin vaikka tiesin, että mitään ongelmaa ei tule. Niin varmoin ottein olin ottanut tilanteen kaikin puolin haltuun. Emme tietenkään kertoneet asiasta kellekään, mutta yllättäen lasten mummi tuli ohimennen käymään. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen, kun hän huomasi sylissäni pienen käärön. Iltapäivällä vauva vietiin vielä takaisin sairaalaan tarkkailuun. Hieman jo puhuttiin siitä, että pian voisi koittaa kotiutumisen aika, mutta mitään varmuutta siitä ei ollut saati puhetta siitä, mikä päivä se voisi tapahtua. Kotona kuitenkin oli kaikki täysin valmiina vauvaa varten ja itsekin olimme valmiita hänen kotiintuloon.

12.1.2014
Oli sunnuntaipäivä. Menin normaaliin tapaan sairaalaan vierailuajalla vauvaa hoitamaan. Olin liikkeellä yksin ja mikä reissu siitä tulikaan. Heti osastolle päästyäni sain tiedon, että tänään voisi olla kotiinlähtöpäivä. Hoitajat kuitenkin vielä varmistivat ollaanko varmasti valmiita ja että tuntuuko, että uskalletaan. Lääkärikin vielä kävi juttusilla. Puhuttiin vielä niistä mahdollisista tilanteista joita voi tulla vastaan ja joiden takia on parasta tulla takaisin osastolle. Hyvä, että niistä puhuttiin, mutta lopulta meidän ei tarvinnut palata. Kävimme ainoastaan lastenpolilla muutamia kertoja alkuaikoina painoseurannassa ja kontrollissa bilirubiiniarvojen takia.

Mutta se tunne, voitte varmasti edes hieman kuvitella niitä fiiliksiäni siinä vaiheessa. Se tunne kun saat lapsesi kotiin. Juuri silloin en tiennyt mitään parempaa enkä edelleenkään tiedä montaa yhtä hyvää. Niin ihanaa oli pakata tavaroita viimeistä kertaa ja pukea vauva omiin vaatteisiin. Koin itseni maailman ylpeimmäksi äidiksi kävellessäni sairaalaan käytävää vauvaa turvakaukalossa kantaen. Samaan aikaan koin myös haikeutta. Vaikka sairaala-aika kohdallamme jäi ennaltapelättyä lyhyemmäksi, tuli siitä kuitenkin jonkinlainen turvapaikka ja henkilökunnasta läheisen tuntuisia. Olivathan he mukana meidän matkalla hyvin herkässä tilanteessa. Kiittelin minkä ikinä pystyin enkä mielestäni pystynyt kiittämään kylliksi. Uskon kuitenkin heidän tietävän tasan tarkkaan kuinka kiitollisia vanhemmat ovat siitä työstä mitä he tekevät.


22.1.2014


Minulla ei ollut oikeastaan mitään tietoa keskosista ennen kuin oma lapsi syntyi keskosena. Nyt tiedän jotain ja silti edelleen vähän. Tiedän kuitenkin miten hyvin meillä kaikki meni, todella hyvin itseasiassa. Koen siitä edelleen suurta kiitollisuutta. Sairaalassa vieraillessani näin ohimennen vierestä myös toisten perheiden tilanteita ja ihan siinä lähellä toisille tapahtui paljon pahempia asioita. Kaikille niille, joilla asiat eivät mene yhtä hyvin haluan toivottaa paljon voimia ja jaksamista vaikeassa tilanteessa.


8. tammikuuta 2017

Huonon onnen sunnuntai

Varasin jo muutama päivä sitten tämän sunnuntain itselleni ompelupäiväksi. Tarkoitus oli saada keskeneräiset työt valmiiksi uusien tieltä.

Minulla ei ole ompeluhuonetta tai saati edes jossain huoneessa sellaista tilaa ja pöytää, jossa voisin koneitani tai muuta ompelutavaraa säilyttää. Kaikki ompelutarvikkeet ovat kodinhoitohuoneen kaapeissa säilössä. Välillä ompelun aloittaminen tyssääkin siihen, että käytän lähes tunnin ompeluajasta siihen, että otan koneet esille aloittaessani ja siivoan ne pois lopetettuani. Kun sitten ompelen, valtaan meidän ruokapöydän ja kuten varmasti moni tietää, sehän valtautuu kokonaan. Tänään kaivoin koneet kaapista ja asettelin ne paikoilleen. Koneiden seisottua tovin kaapissa (ompeluaikaa on ollut viime aikoina aivan liian vähän) ompelin luonnollisesti ensin testiommelta varmistaakseni, että kaikki on varmasti kunnossa. Saumurin tikki olin ihan päin sitä itseään eikä säätämiset tai uudelleenlangoittamiset auttaneet. Puhdistin pölytkin koneesta eikä mitään vaikutusta. Vaihdoin neulat, ei auttanut. Itseasiassa kone katkaisi yhden neulan. Sen jälkeen siepparin langat ei enää tarttuneet ompeleeseen ollenkaan mukaan ja arvasin, että nyt hajosi jotain. Voitte kuvitella sen kiukun tunteen jo siinä vaiheessa ja olin varma, että tähän loppuu hetkeksi ompeluharrastus. Uuteen koneeseen ei nyt ole varaa. Ja se kumma (huono) tuuri, kun pitkästä aikaa olet aikeissa koneita laulattaa kunnolla niin ei onnistu. Pistää ärsyttämään melkoisesti. Päätin purkaa konetta auki ja tutkia vahingot. Ensimmäisenä irrotin paininjalan ja näin heti mistä kiikastaa. Pistolevy oli vaurioitunut. Ja heti iski ajatus, että mistä muka voisin löytää lähes 20 vuotta vanhaan koneeseen enää uutta varaosaa. Saman tien google hoilaamaan hoosiannaa ja lisäksi huutelua facebookin ompeluelämää-ryhmään, josko jollain olisi vinkkiä näin sunnuntain ratoksi. Google tiesi kertoa, että uusi pistolevy löytyy, mutta ensimmäisenä vastaantulleen kaupan hintataso hirvitti. Ompeluelämää ryhmästä tuli vinkkiä ebaystä ja lähdin sille tielle. Sieltä löytyi ja löytyi myös amazonista. Ja hinta oli huomattavasti kukkaroystävällisempi vaikka siltikin useamman kympin. Tilaus lähti kuitenkin saman tien vetämään ja jospa uusi pistolevy saapuisi luvatussa parissa viikossa. Hope so!



Kuvan keskellä neulojen alla näkyy vaurio, pistolevyssä olevista piikeistä toinen on katkennut.


Miten kävi sitten ompelupäivän... Onneksi sentään ompelukone toimii ja sillä sain muutaman sauman valmiiksi. Soitto anopille toi lisäksi apua akuuttiin saumurin tarpeeseen ja hänen kone tulee lainaan toviksi vielä tänään. Ehkä siis iltasella vielä saan toteutettua aikeeni tämän päivän aikaansaannoksista.


3. tammikuuta 2017

Muistoja kolmen vuoden takaa OSA 2

Tänään meillä täällä on tallustellut syntymäpäiväsankari ja talossamme on jälleen 3-vuotias. Kuopus syntyi tasan kolme vuotta sitten melko lailla samaan aikaan päivästä, kun Pikku Kakkosen tunnusmusiikki raikaa televisiossa arki-iltaisin. Jos kaikki olisi mennyt niin kuin alunperin oletettiin, synttärit olisivat hieman toisena ajankohtana. Lasketun ajan mukaan hänen olisi pitänyt syntyä vasta kuuden viikon kuluttua ystävänpäivänä. Mutta toisin kävi. Tämä on toinen osa muistoistani kolmen vuoden takaa. Aloitin tarinan muutama päivä sitten täällä.

1.1.2014
Saavuin isäni kyydillä sairaalaan noin tunti vuoden vaihtumisen jälkeen. Pääsin nopeasti tarkastukseen ja isäni jäi odottamaan josko tarvitsen kuitenkin kyydin kotiin. Kätilö saatteli minut suoraan synnytysosaston tarkkailuhuoneeseen, jossa onnekseni ei ollut ketään muuta. Kätilö oli vielä kovin luottavaisin mielin, että tuskin kyseessä oli lapsivedenmeno. Itse kuitenkin olin varma asiasta ja oikeassahan minä olin. Asian varmistuttua kätilö kovin pahoillaan olevan kuuloisena uutisen kertoi, mutta eipä tuo enää hätkäyttänyt. Mutta se hätkäytti, että siitä alkoi elämäni pahimmassa epätietoisuudessa eletyt hetket. Hetkiltä ne nyt jälkikäteen tuntuvat vaikka silloin se oli pieni ikuisuus.

Kätilö kävi lähettämässä isäni kotiin jatkamaan uniaan ja soitin vielä hänelle perään, että kaikki oli noin suurinpiirtein kunnossa. Jotenkin olin pyörällä päästäni koko tilanteesta enkä edes hoksannut pyytää häntä käymään luonani ennen kotiin lähtöään. Soitin toki vielä miehellekin kotiin ja kerroin tilanteen. Muistan olleeni itkuinen, mutta en tiedä välittyikö se puhelimen välityksellä kotiin asti vai onnistuinko esittämään reipasta. Reippaalta ei olo kuitenkaan tuntunut. Pienessä hetkessä olin joutunut vuodelepoon ennaltamäärittelemättömäksi ajaksi. Olin joutunut kokonaan toisten armoille ja koin sen äärettömän ahdistavana. Vaikka tiesin vauvan takia tekeväni mitä vain, ei se silti tehnyt tilanteesta helppoa. Yö menikin käytännössä valvoessa ja miettiessä ja itseäni tsempatessa. Vauvan sydänkäyrää seurattiin ja supistuskäyrää otettiin. Kaikki vaikutti kuitenkin olevan kunnossa eikä synnytys ollut käynnissä. Se sinällään oli huojentavaa. Yöllä minulle aloitettiin suonensisäinen antibiootti ja sitä oli tarkoitus jatkaa 2 vuorokautta tasaisin väliajoin annos kerrallaan. Lisäksi sain kortisonia vauvan keuhkoja kypsyttämään. Tavoitteena oli, että vauva pysyy mahassa ainakin parin päivän päähän perjantaihin eli siihen asti kun raskausviikkoja olisi kasassa 34. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään siitä saisiko vauva sitten syntyä tai käynnistettäisiinkö synnytys vai mitä tulisi tapahtumaan. Ennemminkin puhuttiin siitä, että voi mennä viikkojakin.

Aamupäivällä pääsin vielä lääkärin tutkittavaksi ja kaikki oli edelleen ihan kunnossa mitä nyt lapsivettä tihkui edelleen hiljalleen. Sain kävellä muutaman askelen verran eli juuri sen matkan mitä huoneessa sijaitsevaan vessaan oli. Sain jalkaani ihanaakin ihanammat tukisukat. Vuodelevossa olevalle ne toki ovat tuikitarpeelliset laskimotukosten ennaltaehkäisemiseksi. Voin muuten sanoa, että olipa tiukat pukea! Kätilö niitä jalkoihini kiskoi suorastaan hiki hatussa ja välillä meitä niin naurattikin. Olihan tilanne kieltämättä hieman huvittava. Päivällä myös lastenlääkäri kävi luonani kertomassa mahdollisesta tulossa olevasta tilanteesta eli siitä, että vauvamme tulee ehkä syntymään keskosena. Sain kuulla mitä lapsen voinnin suhteen voi olla odotettavissa heti syntymän jälkeen ja miten tilanne hoidetaan. Lääkäri oli nuori, mutta hän oli silti äärimmäisen vakuuttava ja olin varma, että olemme hyvissä käsissä. Silti ahdistunut oloni jatkui. Se ei kuitenkaan missään vaiheessa liittynyt huoleen omasta tai vauvan terveydentilasta vaan siihen epätietoisuuteen. Odotin myös kovasti miehen ja esikoisen vierailua ja kun he vihdoin iltapäivällä saapuivat en hetkeen osannut muuta kuin itkeä. Miten puolessa vuorokaudessa voikin tulla niin kova ikävä. Heidän vierailunsa kuitenkin helpotti oloani hieman ja seuraavana yönä sain jo hieman nukuttuakin.

2.2.2014
Yö sujui rauhallisesti, lukuunottamatta muutamaa herätystä joko sykekäyrää tai antibioottia varten. Päivä ei liiemmin tarjonnut mitään uutta. Yksi kätilö sanoi, että katsotaan huomiseen ja toinen puhui viikoista. Edelleen siis epätietoisuus jatkui. Jossain vaiheessa iltapäivää vauvan sykekäyrään tuli notkahdus ja siitä seurasi yli puolen vuorokauden mittainen kiinteän ruuan syöntikielto mahdollisen kiireellisen sektion varalta. Mehukeittoa kuitenkin sain ja miten se maistuikin hyvältä, sillä nälkä alkoi jossain vaiheessa olla kova. Kuitenkin seuraavana päivänä oli tulossa täyteen 34 raskausviikkoa ja koska supistuksia ei edelleenkään ollut sain luvan olla hetken jalkeilla ja käydä illalla suihkussa. Suihkun jälkeen alkoi kevyesti supistella. Sitä jatkui pitkälle yöhön ja olin jo jossain vaiheessa sitä mieltä, että synnytys on lähdössä käyntiin. Aamuyöstä supistukset kuitenkin lakkasivat lämpöpussin ja panadolin voimalla ja sainkin vielä hetken unta. Olin myös illalla saanut viimeisen antibioottiannoksen, joten seuraava päivä oli kysymysmerkki.

3.1.2014
Aamu alkoi lääkärintarkastuksella. Illan ja yön supistukset olivat tehneet työtään ja hieman edistystä oli tapahtunut. Lääkäri siinä kätilön kanssa pohti miten olisi parasta edetä. Kysyi jopa minulta, että mitähän nyt oikein tehtäisiin. Vastasin vain, että jaa en kyllä yhtään tiedä ja että jospa hän vaikka lääkärinä osaisi sanoa paremmin. Hetken vielä pohdittuaan sain luvan vihdoin syödä ja synnytys päätettiin käynnistää. Infektioriskiä ei haluttu ottaa ja koska vauva oli hyvänkokoinen, viikkoja kasassa 34 ja vauvan keuhkoja kypsyttävät kortisonit annettu, ei nähty enää syytä pitkittää. Sain myös luvan liikkua ja miten mukavaa oli saada oma vapaus takaisin. Tosin yksi suuri koitos oli vielä edessä...

Sain päivän aikana käynnistävää lääkettä kahdesti. Jo lounasaikaan olin kuitenkin jo melko kipeä vaikka toista annosta ei ollut vielä edes annettu. Soittelin päivän mittaan miehelle töihin, että olisi varuillaan ja valmiina tulemaan kiireestikin. Esikoisen myös käynnistetystä synnytyksestä olin oppinut sen, että homma voi lopulta edetä kohdallani nopeastikin. Tämä toinen tosin eteni vielä nopeammin... Kahden aikaan iltapäivällä miehelle soitellessani suosittelin, että josko alkaisi kohta tulla. Sen verran kipeä jo olin. Miehellä ei tapansa mukaan kuulostanut olevan mikään kiire ja pitihän hänen vielä hakea esikoinen päiväkodista ja soittaa pojalle kotiin joku hoitajaksi. Toivoi myös ehtivänsä syödä. Muistelen hänen lopulta saapuneen sairaalaan n. 15.45. Minä puhisin jo minkä kerkesin ja pian siirryttiinkin saliin. Olin koko päivän ollut melko pitkälti jalkeilla koska se tuntui helpoimmalta. Saliin kävely sai aikaan esikoisen synnytyksestä tutun vaikutuksen. Supistukset yltyivät ja hetkessä olin tosi kipeä. Olimme olleet salissa maksimissaan puoli tuntia, kun meidän pieni mies oli maailmassa.

Miten tarina jatkuu... Kerron siitä taas lisää hieman myöhemmin.


31. joulukuuta 2016

Uudenvuoden muistoja kolmen vuoden takaa

Jostain syystä palaan aina tänä vuoden viimeisenä päivänä niihin hetkiin. Kai se johtuu siitä, että muistot ovat vielä niin tuoreita ja tuntuu kuin mikään yksityiskohta ei olisi unohtunut vieläkään.

Kolme vuotta sitten olin raskaana ja odotin kuopustamme. Raskausviikkoja oli kasassa 33+4. Uudenvuodenaattopäivä oli normaali työpäivä. Minulla olisi vuodenvaihteen jälkeen enää viikon verran työpäiviä jäljellä ennen äitiysloman alkua. Odotin äitiyslomaa innolla ja olin suunnitellut monta kivaa puuhaa vauvan syntymää edeltäville viikoille. Olin muun muassa varannut ajan valokuvaajalta ja tarkoitus oli ikuistaa raskausmasu kauniiksi valokuvamuistoiksi. Esikoinen oli jäämässä samaan aikaan pois päiväkodista viettämään jälleen kotielämää minun ja syntymässä olevan pikkuveljen kanssa. Oli mukavaa ajatella, että saa vielä hetken viettää hänen kanssaan tärkeitä kahdenkeskisiä hetkiä. Mutta toisin kävi...

Mikään ei ennakoinut sitä mitä tapahtui myöhään illalla. Päivä oli sujunut normaalisti ja iltaa vietimme rauhallisesti kotona hyvän ruuan, muutamien rakettien ja lämpimän saunan merkeissä. Esikoinen oli jo ollut hyvän aikaa nukkumassa, kun miehen kanssa vielä puolen yön aikaan katsoimme ikkunasta naapuruston raketteja. Silloin samalla tapahtui jotain mitä en ollut koskaan ennen kokenut. Lapsivettä alkoi vuotaa. En ihme kyllä säikähtänyt erityisemmin vaan jäin jopa ensin miettimään, että mitähän ihmettä tämä nyt on. Kun vettä holahti toisen kerran olin varma asiasta. Sanoin miehellekin, että tässä taitaa nyt olla tarve lähteä sairaalaan. Soitin kuitenkin synnytysosastolle ensin ja kysyin neuvoa ja sieltäkin kätilö kehotti ottamaan taksin ja tulemaan näytille, mutta sanoi myös, että kiire ei ole. Eihän minulla ollut supistuksiakaan ja vettäkin tuli kuitenkin melko pieniä määriä. Ja taksi siis siitä syystä, että miehen oli jäätävä esikoisen kanssa kotiin. Noh, uudenvuodenaatto ja taksiahan on lähes mahdoton saada puolenyön jälkeen. Jonkin aikaa mies taksin tilauskeskukseen jonotti, mutta ei päässyt läpi. Keksin, että soitamme isälleni ja onni oli, että hän oli vielä hereillä ja lupasi tulla kuskiksi. Niin sitä sitten oman isän kanssa ajeltiin keskellä yötä sairaalaan. Hieman tilanne huvittikin ja totesin, että luultavasti melko harva isä pääsee tytärtään kuljettamaan sairaalaan synnyttämään. Niin, sille tiellenihän minä sitten siis jäin.

Tämä on ensimmäinen postaus muistoistani kolmen vuoden takaa. Pysy kuulolla, muistelut jatkuu...


30. joulukuuta 2016

2016

Jälleen eletään kuluvan vuoden viime hetkiä. Vuodenvaihde yllättää aina joulun jälkeen ja enteilee tulollaan vanhasta luopumista ja toisaalta uusia alkuja. Tietyllä tavalla edellinen uusi vuosi tarjoilikin omalla kohdalla juuri näitä. Mitä kulunut vuosi sitten pähkinänkuoressa oikein tarjoilikaan? Otetaan muutama askel ajassa taaksepäin...

Vuosi sitten otin uutta vuotta vastaan näin jälkikäteen pohdittuna melko apeissa tunnelmissa. Työttömyys oli tehnyt tehtävänsä ja usko tulevaisuuteen horjui. Alkuvuodesta en vielä tiennyt mihin suuntaan olen menossa ja mitä tekemässä. Sen kuitenkin tiesin, että sen hetkinen tilanne ei tarjonnut minulle mitään ja tuntui siltä etten itsekään ole mitään. Onnellisten sattumien ja rohkean suuni aukaisemisen myötä sain kuitenkin tietyltä taholta vihreää valoa pohdinnoilleni opiskelusta ja lähdin siltä istumalta työstämään asiaa eteenpäin. Hakuajan koittaessa laitoin oman hakemukseni vetämään ja jäin valmistautumaan esivalintakokeeseen. Kuinka ollakaan kutsu valintakokeisiin tupsahti sähköpostiin ja henkinen valmistautuminen koitokseen alkoi. Kesäkuun alussa marssin valintakokeisiin yhtä itsevarmana kuin epävarmanakin. Päivä oli antoisa ja sujui hyvin, mutta edessä oli vielä lähes kuukauden jännittäminen miten lopulta käy. Nythän tuo jo tiedetäänkin, että hyvin kävi ja nykyään olen onnellinen opiskelija ja vuoden takaisista mitättömyyden tunteista ei ole enää tietoakaan. Uudesta alusta voit käydä lukemassa lisää täältä.

Keväällä taistelin itseni irti pitkään jatkuneesta väsymyksen kierteestä. Pistin remonttiin ruokavalioni ja jo pelkästään siitä seurannut hyvä olo potki jatkamaan eteenpäin. Pikkuhiljaa sain takaisin myös liikunnan ilon elämääni. Projektin alkumetreistä kertoilin täällä ja täällä. Tulenkin ensi vuoden alkupuolella palaamaan tähän aiheeseen pitkästä aikaa.

Vuodessa lapset ovat kasvaneet ja ihan pian juhlitaan taas syntymäpäiviä. Lasten kanssa on naurettu ja itketty ja me vanhemmat ehkä ainakin kerran tai pari menettäneet suoraan sanottuna hermommekin, mutta se nyt kuuluu asiaan. Esikoinen on menettänyt neljä maitohammastaan ja tälläkin hetkellä ässä suhahtaa hieman hassusti ylärivistössä olevan kahden hampaan mentävän aukon takia. Poika näyttää isommalta kuin onkaan ja kun meni ja oppi lukemaankin syksyllä, niin välillä meinaa unohtua, että hän on kuitenkin vasta 5 vuotias. Mitä sitten tulee meidän junioriin niin hänellä riittää omaa tahtoa yli tarpeiden ja vastapainoksi hellyyttä, rakkautta ja suukkoja muille runsain mitoin jaettavaksi. Hän täyttää pian 3 vuotta ja en vieläkään käsitä miten niistä elämän alkuhetkistä hänen kanssaan on kulunut jo niin pitkä aika. Olenkin aikeissa palata kolmen vuoden takaisiin tunnelmiin täällä bloginkin puolella tässä vuodenvaihteessa.

Harrastettiin vuoden aikana pariin otteeseen kotimaanmatkailuakin hieman. Kevättalvella käytiin kuluttamassa rinteitä Tahkolla ja kesällä parin päivän reissu kylpylöiden Flamingo spa:ssa ja eläimiä ihmetellen Korkeasaaressa. Muuten kesä kuluikin täysin lomatunnelmissa kotona ja mökillä.

Syksy toikin sitten mukanaan arkisen aherruksen ja se oli tervetullutta varsinkin minulle, mutta kyllä se tietty arkirytmi tasoitti monta muutakin asiaa. Kaikilla oli jotain minne mennä ja mitä tehdä. Pojat jatkoivat tutussa päiväkodissa ja siellä on sujunut todella hyvin koko syksy. Helpottaa kummasti arkea. Vaikka opinnot veivätkin paljon aikaa niin silti aloitin jouluun valmistautumisen jo hyvissä ajoin. Joulukuussa pääsittekin seuraamaan tuota valmistautumista täällä blogissakin joulukalenterin muodossa. Ja jos ei tässä jo tarpeeksi niin tehtiinhän pientä remonttiakin, josta kuulette lisää pian.

Tämä loppuvuosi on tapansa mukaan yhtä juhlaa ja huomenna on uudenvuodenaatto. Me vietetään sitä ihan kotosalla lasten kanssa, tehdään pitsaa ja eiköhän meille muutama rakettikin eksy ilostuttamaan erityisesti lapsia ja miksei vähän aikuisiakin.






Mitä sitten odotan vuodelta 2017? Toivon tietenkin, että saadaan kaikki olla terveitä. Odotan myös pientä matkaa nyt talvella ja ehkä jotain reissua myös kesällä. Itselleni toivotan tsemppiä opintoihin, tulossa on tiukka kevät. Syksyä en vielä edes uskalla ajatella. Lasten kanssa toivon ehtiväni viettää riittävästi aikaa ja erityisesti meille perheenä toivon yhteisiä hetkiä ja kivoja retkiä. Miehen kanssa jatkossakin pyritään siihen, että saamme silloin tällöin kahden keskistä aikaa (kiitos läheiset, tähänkin astinen apu on ollut korvaamatonta!). Ja tuo pian 3 vuotias saisi ensi vuoden aikana alkaa mielellään nukkua yönsä läpi, sillä nämä jatkuvat yöheräämiset alkavat syödä niin naista kuin miestäkin tässä taloudessa. Ja se oma aika, sitä haluan itselleni edelleen vaikka välillä tuntuukin siltä ettei vuorokaudessa tunnit meinaa riittää mihinkään. Enhän odota kohtuuttomia, enhän?

Blogin osalta aion jatkaa ensi vuonnakin omaan tahtiini. Nyt tuntuma on, että mukaan sekoittuu jatkossa entistä enemmän ihan tavallista elämänmenoa, mutta käsityöharrastuksesta postailen tästä eteenpäinkin ihan entiseen malliin. Tästä blogistakin on kuitenkin kehkeytynyt kiva harrastus vaikka välillä saatankin viettää hetken hiljaiseloa. Pysykäähän siitä huolimatta matkassa mukana!



Nyt toivotan kaikille

OIKEIN HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!