27. marraskuuta 2016

Ensimmäinen adventti

Jo perinteeksi muodostuneen tavan mukaisesti tänään ensimmäisenä adventtina kokoonnuttiin mummoni luo pikkujouluihin. Paikalla olivat minun isäni, setäni ja tietenkin mummoni emännöimässä sekä minä oman perheeni kanssa. Tämä perinne on jatkunut jo vuosia, ainakin yli kymmenen mutta tuskin viittätoista enempää. Mummo sen eräänä vuonna keksi eikä tavasta olla sen jälkeen luovuttu. Meillä ei muita suuren suuria perinteitä ole ollutkaan ja siitä syystä tästä on tullut tärkeä. Mummolla on jo ikää, mutta vielä hän jaksaa kerran vuodessa meidät kestitä. Kuitenkin kerran muutama vuosi sitten mummo ei ollut ihan parhaissa voimissaan ja tuolloin minä otin kokonaan vastuun ruuanlaitosta. Olen myös luvannut, että koska vaan voi sanoa ettei nyt itse enää oikein jaksakaan ja otan mielelläni tuon vastuun uudestaan.

Näissä meidän pikkujouluissa on ollut tapana saada ne ensimmäiset maistiaiset jouluruuista. Mummo paistaa pienen kinkun ja valmistaa laatikot. Lisänä sitten mitä minäkin vuonna mieli tekee laittaa. Usein minä olen valmistanut erilaisia joulupöytään sopivia salaatteja mukaan eli ruuanlaittovastuusta ollaan kyllä jaettu hieman aiemminkin. Nyt tänä vuonna mummo kuitenkin ilmoitti, että mitään ei mukana tarvitse tuoda ja kunnioitin pyyntöä. Hänelle on kuitenkin kovin tärkeää, kun saa itse tehdä.

Tänäkin vuonna saavuimme mummolle iltapäivällä, kun iltapäivän hämärään oli vielä hetki aikaa. Pöytä oli valmiiksi katettuna ja ruoka tuoksui ja jo tuo tuoksu pelkästään herätti makumuistoja aivan lapsuuden jouluista asti. Kaikki saivat varmasti vatsat täyteen ja ei siitä vaan pääse mihinkään, mutta kyllä ne jouluruuat yksinkertaisuudessaan ovat niin mahdottoman hyviä. Ehkä se on sekin, kun vain kerran vuodessa (vaikkakin useana päivänä) niitä syödään, niin kyllästymään ei ihan heti pääse. Mummon kanssa istuttiin ruokailun päätteeksi pöydässä pitkään juttelemassa ja ihailtiin lumisadetta ja hämärtyvää iltapäivää. Tiedättekö sen sinisen hetken? Sen hetken valoisuuden ja pimeyden rajamaastossa kun luonto näyttäytyy todella upean sinertävässä asussa. Se on talvisessa maisemassa jotain niin kaunista. Sitä hetkeä on vuosien varrella mummon kanssa niin monesti ihasteltu ja niitä hetkiä tänäänkin muisteltiin. Se hetki on nopeasti ohi, mutta sen pienenkin hetkisen verran tuntuu aivan kuin aika pysähtyisi. Tunnelmallista!


Seuraavien kuvien myötä haluan toivottaa kaikille rauhaisaa ensimmäisen adventin iltaa!


P.s. Ei muuten ole yhtään ruokakuvaa, niin nälkä oli ettei ehtinyt moisia ottaa!














Ei kommentteja:

Lähetä kommentti